tiistai 24. heinäkuuta 2007

kahden sanan herättämiä ajatuksia

tajusin tänään jotain
ihmiset väsyy
kukaan ei jaksa sua ikuisesti
ihmiset nyt vaan sattuu olemaan ihmisiä
sua ei kuunnella ikuisesti
ne ehkä rakastaa sua
mut ne ei jaksa ikuisesti
ne haluais auttaa sua
mut ne ei osaa
ne ei jaksa kuunnella samoja juttuja kerta toisensa jälkeen
ja sanoa samoja juttuja uudestaan
ne rakastaa sua
mut rakastaako ne sua tarpeeks

kenelle kertoisin?!
kaikki on jo väsyneitä niihin juttuihin
siihen sairauteen
kenelle kerron?

hmm isille?

niin. isille. mutta isi ei tunnu vastaavan.
tai vastaa varmaan
mutta tahdon kuulla äänen
tuntea ihon
en halua vihjailuja
isi ei vastaa tekstiviesteihin
joista olen riippuvainen
tarvitsen tuen
jotta saan unen

ihmiset väsyy kuuntelemaan
rohkaisemaan
jonka jälkeen minulle jää?
Jumala?
Jumala joka mitä?
joka on taivaassa?
joka katselee meitä?
joka rakastaa meitä (siitä olen varma)
joka auttaa meitä - koska?
joka kantaa meitä?
joka sallii meille vaikeuksia?
vaikeuksia jotka kestämme?
vai joiden seurauksena vajoamme?
uppoamme?
vaikeuksia, jotka murskaa meidät?
ja tuuli puhaltaa meidät sen jälkeen pienenä pölynä taivaan tuuliin?
kuka meidät kerää?
Sinäkö?
mistä?
miten voit meidät kerätä?

koska olen tarpeeksi tulessa poltettu?
koska otat minut käteesi, etkä milloinkaan salli minulle tapahtua mitään?
koska siipesi ottavat minut suojaasi?
koska saan levätä sylissäsi?

vai pitääkö minun jatkaa?
pitääkö minun ansaita se?
pitääkö minun tuoda luoksesi ihmisiä?
ihmisiä joita rakastat?
miten voin tuoda sirpaleita, jos itse olen pöly?
sirpaleet eivät kuuntele.
sirpaleet eivät näe minua.
voinko rakastaa, jos itse tunnen olevani pelkkää kipua?
pelkkää ahdistusta

kiitos ystävistä
jotka kaikesta huolimatta halaavat
väsymyksestään huolimatta välittävät
omista vaikeuksistaan huolimatta kuuntelevat

anna kaikille sellainen ystävä


"isoveljelleni", joka kaikesta huolimatta jaksaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti